Vaatimattomuuden taakka

Suomalainen huippu valmistautuu olympialaisiin: “Minä aion voittaa.” Missä näinkään sellaisen otsikon? Aivan, en yhtään missään. Siinähän olisi medialla kauhisteltavaa, jos urheilija kehtaisi myöntää menevänsä kisoihin hakemaan voittoa.

Kulttuuriamme leimaa viimeisen päälle viritetty vaatimattomuus. Pitää olla nöyrä. Ei saa myöntää uskovansa itseensä, koska silloinhan on ylimielinen. Voitonjanoa pidetään pöyristyttävänä ja itsensä kehaiseminen on suorastaan rikollista.

Ei muuta kuin leuka rintaan ja nöyränä eteenpäin. Pessimisti ei pety, ja riittävän vaatimattomalla asenteella kaikki onnistuminen on positiivista. Voittaminen on yli-ihmisille, ei tavalliselle suomalaiselle urheilijalle. On jo harvinaisen hienoa päästä oikein isoihin kisoihin, maailmalle huippujen joukkoon kisailemaan. Jos on oikein onnekas, voi päätyä yhteiskuvaan jamaikalaisen pikajuoksijan kanssa.

Kysymys lienee loppujen lopuksi siinä, kuinka keskinkertainen haluaa olla. Korkeimmalla palkintopallilla on tilaa vain yhdelle. Suomalainen kohteliaana huolehtii, että siellä on joku muu kuin hän.