Kotimaisen jalkapallokauden loppu alkaa häämöttää horisontissa. Ennakkosuosikkina kauteen lähtenyt HJK on joutumassa vielä lujille, mikä on lajin kannalta hyvä asia.
Kuluneen kauden kohokohtia ovat kiistatta olleet paikallispelit eli derbyt. HIFK:n sensaatiomainen nousu Veikkausliigaan syksyllä mahdollisti tämän tradition jatkumisen. Ensimmäinen paikallispaini sitten vuoden 1972 koitti 23.4. Se näkyi katukuvassa, kuten asiaan kuuluukin, molempien fanijoukkojen värikkäänä pukeutumisena.
Itse tapahtumapaikalla Töölön Sonera Stadionin edustalla tuli todella turvallinen tunnelma. Vastassa oli valtava virkavalta-armeija ratsu- ja mellakkapoliiseineen. Voi veljet mitä kulttuurin köyhyyttä!
Pohjoispäädyn sisäänkäynnissä jonoa aiheutti paitsi turvatarkastus myös se, että kuudesta portista oli avattu vain neljä. Kun pelin alkuun oli enää vartti, tajusi joku järjestysmiesten esimiehistä, että voisihan nuo kaksi kiinni ollutta porttiakin avata. Sama jonotusteema jatkui seuraavaksi wc- ja virvokejonoina. Luulisi, että jotkut päättävistä tahoista tietäisivät, kuinka näitä viihtymisen ja onnistuneen ottelutapahtuman kannalta olennaisia pikkuseikkoja hoidetaan maailmalla.
Ensimmäisen derbyn loppuvihellystä seurannut kuulutus: ”HIFK:n fanipäädystä pääsee ulos vasta vartin kuluttua”, herätti huvittuneisuutta. Ensin jonotetaan sisään, sitten väliaikavirvokkeita ja sitten vielä ulos. Jalkapallokulttuurin sijaan tänne junttilaan on juurtunut jonottamisen kulttuuri. Hyvä härmä, olen sanaton…
Kaikki kauden kolme derbyä olivat loppuunmyytyjä vahvoja vääntöjä. Ne päättyivät kaikki tasan, joten selvyyttä Helsingin herruuteen ei saatu. Kiitos HJK:n Forzien ja HIFK:n Stadin Kingien, loitte kauan kaivattua laulukulttuuria ja tunnelmaa tapahtumiin.
Teksti: Petri Kosonen