HEO / journalismiopintojen syksyn lopputyö

Kolumni: Kannattajakulttuurin vuosi 2020 – Itkevä sydän

Vuosi 2020 on ollut monessa mielessä poikkeava. Pandemia ja sen tuomat haasteet sekä muutokset ovat vaikuttaneet varmasti jokaisen elämään jollain muotoa.

Urheilun saralla erikoisjärjestelyt ovat näkyneet peruttuina kausina/otteluina, seurojen talousvaikeuksina menetettyjen lipputulojen osalta, sekä tyhjille katsomoille pelaamisena.

Yhdelle ihmisryhmälle, johon myös itse kuulun, ajat ovat olleet turhauttavia ja raastavia. Tavallaan se on kuin parisuhde, joka on laitettu ennalta määrittelemättömän pituiselle tauolle, mutta tauko ei johdu sinusta eikä rakastamasta kumppanistasi. Arkeen ja vapaa-aikaan on pitänyt keksiä muita asioita ja aktiviteetteja. Tämä ihmisryhmä on kannattajat.

Kun sarjat ja kaudet ympäri maailmaa lyötiin jäihin yksi kerrallaan juuri ennen odotettua loppuhuipennusta, oli se kova paikka monelle urheiluihmiselle. Isoin kolaus jokaiselle tapahtuu tietysti oman kannattaman seuran kohdalla. Tunne on samanlainen kuin joukkueilla. Koko kauden kestänyt työ ja tuki ikään kuin valuu hukkaan, etkä pääse kokemaan ratkaisupelien huumaa ja jännitystä. Kesken jääneitä projekteja, kovien satsauksien hukkaan heittämistä ja aivan väärällä tavalla päättyneitä peliuria. Voi olla, että jollekin pikkuseuralle kannattajineen juuri tuo kevät olisi voinut olla ainutlaatuinen mahdollisuus menestyä.

Virustilanteen ja rajoitusten hieman hellittäessä osa sarjoista jatkui tai alkoi uudelleen. Mikään ei kuitenkaan ollut enää ennallaan. Katsomot loistivat tyhjyyttään, ja ottelujen aikana pystyi tv-kameroiden välityksellä kuulemaan jopa tuomarien kommunikoinnin. Pelaajat sanoivat haastatteluissa toisensa perään kuinka oudot fiilikset ilman yleisöä pelaaminen jätti, se oli suorastaan pysäyttävää. Tuntui kuin seurojen, sekä tapahtuman sydän olisi viety pois. Ja näinhän asia myös oli. Johtohenkilöt, valmentajat, pelaajat ja muut työntekijät vaihtuvat vuosien vieriessä. Mutta kannattajat, he pysyvät seuran mukana koko elämänsä.

Syksy tuli. Vaikka katsomoihin on sittemmin rajoitusten rajoissa päässytkin, niin ymmärrettävistä syistä fiilis ja tunne ei ole sama kuin ennen. Maskin takaa huutaminen puolityhjässä hallissa on kaukana lauantai iltojen hurmoksesta täpötäydessä hallissa. Se on verrattavissa ikuiseen pre-seasoniin, eli kesäkauteen joka vain jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka kirjoitankin tätä kannattajan näkökulmasta, miettien tunnetiloja oman seurani kautta, niin kyllä itse ainakin katson mitä tahansa urheilua sata kertaa sadasta mieluummin katsojilla, kuin ilman. Voin vain kuvitella esimerkiksi englantilaiset jalkapallokannattajat ja heidän tuskansa. Jalkapallo on Englannissa kuin uskonto, ja matsipäivään liittyy monenlaisia perinteitä sekä menoja. Ystävien kanssa peliä edeltävä huurteinen ja spekulointi paikallispubissa, yhteislaulut kädet toistensa olkapäillä, chänttien loputon kaiku. Kaikki tämä on vain muisteloissa tai nähtävissä videoklippien takaa tällä hetkellä.

Ikävä vanhaan ja totuttuun on varmasti kova kaikilla koko yhteiskunnassa. Mutta yhtäkaikki, terveys on kaiken a ja o, ja sen ehdoilla on mentävä aina kun mahdollista. Ollaan tyytyväisiä pieniin steppeihin, toivon mukaan jokainen päivä on hieman parempi kuin edeltäjänsä, ja että odotuksemme palkitaan vielä. Ainakin silloin kun näin tapahtuu, osaa varmasti arvostaa kaikkea ”normaalia” paljon enemmän.

Teksti: Joonas Hietala
hietala.joonas@gmail.com

Kuvituskuvat: Antti Patrikainen ja Kimi Kanervo

Exit mobile version