Emilia Kähkönen. Kuva: Joona Kurronen
Joukkuevoimistelun MM-kotikisoista on kulunut vajaa kuukausi. Emilia Kähkönen on omistanut koko tähänastisen elämänsä voimistelulle. Nyt hän on tilanteessa, jonka suurin osa voimistelijoista joutuu kohtaamaan liian varhain: jatkaako vielä uraa eläen vanhempien rahapussilla, erinäisten vammojen rasittamana ja jatkokoulutushaaveita siirtäen. Miten pitkälle pelkkä lajirakkaus kantaa?
Teksti: Niina Karjalainen
Kun Emilia Kähkönen, 19, asteli ensimmäistä kertaa voimistelusalille syntymäkaupungissaan Kuopiossa, ei hänellä ollut aavistustakaan, että joskus hän olisi Helsingin jäähallilla tuhatpäisen yleisön edessä kilpailemassa maailmanmestaruudesta. 5-vuotiaana alkanut harrastus on vaatinut vuosien aikana paljon luonnetta joukkueiden vaihtuessa ja tavoitteiden noustessa.
”Yritän olla aina paras versio itsestäni, tykkään kaikesta urheilusta ja itsensä haastamisesta. Olen ahkera, kiltti, iloinen, periksiantamaton ja katson asioita aina positiivisesta näkökulmasta,” Kähkönen kuvailee itseään.
Lajin kauneus ja vaativuus kiehtoo
Joukkuevoimistelulla on Suomessa pitkä historia. Laji pohjautuu perinteikkääseen naisvoimisteluun, vaikka lajin ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin vasta vuonna 2000. Voimistelu on tyttöjen keskuudessa neljänneksi suosituin harrastus, ja joukkuevoimistelu on harrastajamäärältään Suomen Voimisteluliiton suurin laji. Kähkösen edustamaa espoolaisseuraa Olarin Voimistelijoita voidaan pitää lajin menestyksekkäimpänä seitsemällä maailmanmestaruudellaan.
”Olen rakastanut voimistelua pienestä asti. Voimistelu on kaunis laji. Pidän erityisesti joukkueena tekemisestä, kauniista puvuista sekä esiintymisestä. Laji haastaa aina, en ole koskaan kokenut, ettei olisi mitään kehitettävää.”
Harjoittelutunteja joukkuevoimistelun huipulla kertyy 20-30 tuntia viikossa. Lajin ominaisuuksien herkkyyskaudet kuten liikkuvuus, nopeus ja erilaiset motoriset taidot, painottuvat nuorelle iälle. Huippu saavutetaan yleensä jo ennen täysi-ikäisyyttä, mikä vaatii myös henkistä vahvuutta.
”Joukkuevoimistelun huipulla oleminen on siistiä, unelmien täyttymys, vaikka arjesta suuri osa kuluu urheiluun. Haastavaa on, kun ei pääse kilpailemaan. Tekee saman työn kuin muutkin, mutta ei pääse kokemaan sitä parasta hetkeä, kisa-areenalla olemista”, Kähkönen sanoo.
Pitkä ja kivinen tie huipulle
Kähkönen muistelemassa uran alkuaikoja. Kuva: Joona Kurronen
Olarin Voimistelijoiden edustusjoukkue OVO Team on Etelä-Suomen menestyksekkäin, joten tunkua joukkueeseen riittää, jopa ulkomailta asti. Kähkösen tie kokoonpanoon on ollut kaikkea muuta kuin helppo.
”Moni joukkueestamme on ollut koko uransa OVO:ssa ja aina ikäluokkansa ykkösjoukkueessa. Heidän tiensä on ollut varmasti paljon suorempi. Minun valmennus- ja treenimääräni eivät ole olleet samaa luokkaa kuin muilla.”
Kähkösen perhe muutti Kuopiosta Vihtiin hänen ollessa 11-vuotias. Vihdissä Kähkönen jatkoi joukkuevoimistelua kilpasarjan joukkueessa, mutta treenimäärät ja tavoitteet kasvoivat, kun mukaan tuli myös rytminen voimistelu.
”Katsoin koulun jälkeen huippujen videoita YouTubesta ja halusin tulla yhtä hyväksi.”
Kolme vuotta myöhemmin kehitys ja motivaatio olivat nousseet siihen pisteeseen, että Kähkönen päätti hakea Espooseen Suomen mestaruuksista kilpaileviin joukkueisiin. Edes kahden tunnin harjoitusmatka ei estänyt yläasteikäisen huippu-uran ensiaskelta.
”Kun uskalsin lähteä SM-sarjaan, olen ollut tietoisempi, mitä kaikkea voi saavuttaa.”
Seuraavat neljä vuotta kuluivatkin Olarin Voimistelijoiden naisten kakkosjoukkueessa kehittyessä ja kasvaessa, kuroen muiden etumatkaa kiinni. Monella usko loppui kesken, voimistelijoita kausien aikana tuli ja meni, mutta Kähkönen ei luovuttanut, vaan nautti matkasta.
”Tärkeämpää on ollut, että on aina nauttinut ja halunnut jatkaa, halu aina olla parempi. Jano on kasvanut, kun ei ole heti saanut kaikkea. Ihailin OVO Teamia niin paljon. En varmaan koskaan edes ajatellut realistisesti, että hei, riittävätkö minun taidot joukkueeseen oikeasti.”
Kähkönen pitää isona askeleena urallaan kakkosjoukkueen kapteeniksi pääsyä.
”Kapteenius auttoi motivoimaan, se osoitti, että olen onnistunut. Kävin myös vapaapäivinä OVO Teamin treeneissä. Toki tuntui joka kerta pahalta, kun kauden päätteeksi istuttiin piirissä ja saimme tietää, kuka nousee ensi kaudeksi edustusjoukkueeseen, eikä omaa nimeä mainittu.”
Tammikuussa 2020, juuri ennen koronaa, Kähkösen suurin toive kuitenkin toteutui.
”Kun seuran päävalmentaja henkilökohtaisesti ilmoitti minulle uutenavuotena, että olen valittu edustusjoukkueeseen, ajattelin, että jes, vihdoin!”
OVO teamin kevään kultaloistoa. Kuva: Joona Kurronen
Uran väistämättömiä varjopuolia
Kuten moniin muihin lajeihin, myös voimisteluun kuuluu loukkaantumiset. Kun keho halutaan viedä äärirajoille kahden ja puolen minuutin kilpailusuorituksen ajaksi, on rasitusvammojen riski suuri. Kähkönen pitää lajin isoimpana haasteena loukkaantumisia.
”Voi mennä koko kausi pilalle, ja kuitenkin kokee saman vaivan ja uhrautumisen. On inhottavaa olla loukkaantuneena, katsoa sivusta joukkueen harjoittelua ja tehdä vain omia harjoitteita sekä toivoa, että paranisi nopeasti. Olen ehkä vähän jopa alkanut pelätä loukkaantumisia, koska niitä on tullut niin paljon. Minulla on esimerkiksi mennyt polvi kolme kertaa, enkä enää luota siihen samalla tavalla.”
Suurien harjoitus- ja toistomäärien vuoksi lajissa on satsattu viime vuosina erityisen paljon ennalta ehkäiseviin tukitoimiin. OVO Teamin harjoituksissa käy melkein joka viikko fysioterapeutti, joka tekee voimistelijoille henkilökohtaisia kartoituksia ja harjoitusohjelmia.
”Meidän normaaliharjoitus koostuu tunnin lämmittelystä, tunnin tai kahden lajiosuudesta sekä lopuksi 30-40 minuutin henkilökohtaisista voimista ja venytyksistä omien heikkouksien mukaan.”
Kuluvana syksynä, juuri MM-kotikisoihin valmistautuessa, Kähkönen kohtasi kuitenkin uransa ennalta-arvaamattomimman vastaiskun. Harjoitusten jälkeisenä aamuna Kähkösen kädet alkoivat epänormaalisti turvota.
Lopulta Kähkönen oli päiviä sairaalassa tiputuksessa, diagnoosina rabdomyolyysi, eli lihastauti, jossa lihassolujen sisältö pääsee haitallisesti verenkiertoon. Taudin aiheuttajaksi epäillään usein liian kovaa harjoittelua ja vähäistä nesteytystä. Kähkönen ei sairauden takia pystynyt enää koko loppukautena tekemään ohjelmaa täysillä.
”Tuntui tosi ikävältä, etten ollut parhaimmillani yhdellä urani tärkeimmistä kausista.
Kaiken se ottaa, mutta paljon myös antaa
”Nuoruus on nuoruuden tuhlaamista”, riimittelee JVG Huominen on huomenna -kappaleessaan. Tuhlata voi monella tavalla ilman aikuisuuden velvollisuuksia, kerätä muistoja illanistujaisista tai urheiluharrastuksesta.
”Maanantaina on meidän ainut vapaapäivä, mutta silloinkin pitää illalla vielä palauttaa mieleen viime viikon treenien korjaukset. Kun treenit ovat pitkiä ja rankkoja, pitää miettiä lisäksi tarkkaan palautumista, oikeanlaista ruokailua oikeaan aikaan sekä riittävää lepoa vapaa-ajalla”, Kähkönen kertoo.
”Totta kai olen tehnyt uhrauksia sosiaalisessa elämässä. Treenejä ei jätetä väliin kaverin juhlien takia. Joukkuekaverini joutui jättämään yhden lukioajan kohokohdan eli vanhojen tanssit väliin, koska viikonlopuksi osui kisat. Silti elämäni olisi aika paljon vähemmän ilman urheilua.”
Sisäsyntyisen motivaation voi havaita Kähkösen puheista. Hän korostaa sisältä kumpuavaa ainutlaatuista tunnetta, jota ei saa mistään muusta.
”Urheilussa onnistuminen merkitsee paljon enemmän: olet tehnyt kaiken itse, siihen ei vaikuta mikään muu. Kun voitamme kilpailun, emme saa siitä rahaa tai mitään. Sillä ei ole elämän kannalta mitään merkitystä, se ei loppupeleissä muuta mitään, mutta tuntuu paljon hienommalta kuin vaikka hyvä koulunumero.”
Kun puhutaan alaikäisistä urheilijoista, korostuu ympärillä olevien aikuisten, valmentajan ja muun tiimin rooli.
Kuka on vastuussa nuoren jaksamisesta henkisesti ja fyysisesti?
”Kirjoitamme kuukausittain palautetta valmentajalle omasta kropasta, miltä tuntuu, koulusta, ja niin edelleen. Meillä on myös psyykkisen valmennuksen luentoja säännöllisesti ja mahdollisuus yksityiskäynteihin ilmaiseksi.”
Toki kilpailu huipulla kisakokoonpanoon pääsystä on kovaa, ja helposti omat kivut niellään pitkään toivotun mahdollisuuden tullessa.
”Meillä oli tulossa kontrollikilpailu, ja olin päässyt kokoonpanoon takaisin nilkkaleikkauksen jälkeen. Kävin ennen kisaa vielä fysioterapeutilla, jotta saisin nilkkaan lisää liikkuvuutta. Kysymättä minulta fysioterapeutti meni kuitenkin suoraan päävalmentajan puheille ja sanoi, että Emilia ei tee tänään.”
Kaikella on hintansa
Lajin ammattimaistumista on odoteltu jo pitkään. Vallalla oleva ajatus opiskeluajan harrastuksesta pitää kovasti pintansa. Olarin Voimistelijat on yrittänyt pidentää urheilijoidensa uraa tarjoamalla pientä palkkaa valmennus- tai toimistotöitä vastaan vapaapäiville. Vaikka seuralla ja joukkueella on sponsoreita, jää suurin osa kuluista kuitenkin urheilijoiden maksettavaksi.
”Voimisteluliitto tukee kansainvälisiä edustusmatkoja, seura maksaa osan kisapuvusta sekä kaikki treenivaatteet. Mutta silti laji on kallis huipullakin; en pystyisi itse maksamaan. En ehdi käydä töissä. Vanhempien on oltava valmiita tukemaan.”
Usein lajin pariin päätyy muutenkin pedantteja persoonia, joille haasteeksi muodostuu ajankäytön rajaaminen elämän eri osa-alueille. Loppuun palaminenkaan ei ole ennenkuulumatonta. Voimistelijan urheilu-uran arvostus on kuitenkin ehkä hieman noussut nuorten silmissä.
”Haluan pärjätä koulussa, mutta voimistelu on tullut minulle aina ykkösenä. Olen tehnyt lukiosta puolet etänä, kun en ehdi aamu- enkä iltapäivätunneille harjoitusten takia. Tingin koulusta, olen oppinut tekemään sen minkä jaksan ja pystyn. Välillä syntyy pelko, jos en opi asioita, miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni. Yhdessä joukkueen kanssa usein kuitenkin toteamme, että tämä on sen arvoista”, Kähkönen sanoo.
Kun lajista ei saa ammattia, pitää tulevaisuuden suunnitelmiin kuitenkin satsata ajoissa. Tämä seurankin pitää hyväksyä.
”Ylioppilaskirjoitusten aikaan voimme käydä vähän vähemmän harjoituksissa, jos ei ole kisakausi päällä. Sain ennen kirjoituksia kokonaan viikonlopun vapaaksi lukemista varten, minkä uskon vaikuttaneen positiivisesti arvosanoihini.”
Kähkönen haluaa myös korostaa hyvän tukiverkoston merkitystä jaksamisessaan.
”Koulut ovat tukeneet uraani, ja äiti on pitänyt etäpäiviä töistä, että on päässyt kuskailemaan aamutreeneistä kouluun. Isäpuoleni on urheilullisena ihmisenä aina ihaillut huipun tavoitteluani. Siskoni on myös voimistellut, joten hän on aina ymmärtänyt, miltä minusta tuntuu.
Kähkösen uran mitalisaalis. Kuva: Joona Kurronen
Uran lopussa asenne ratkaisee
Kun nuoren elämä on pyörinyt vuosia pelkästään urheilun ympärillä, usein uran päättymisen jälkeen mielen ja kehon valtaa tyhjyys.
”Uran lopettamisen ajatteleminen tuntuu haikealta, kun ei enää pääse kokemaan niitä hetkiä, eikä sitä joukkuetta. Kun on koko elämänsä omistanut voimistelulle, tuntuu vaikealta ajatella, että se loppuisi. Lopettaminen on myös identiteettikysymys; tähän asti olen esitellyt itseni aina huippu-urheilijana.”
Kähkönen luottaa kuitenkin positiivisen asenteensa kantavan tämänkin haasteen yli.
”Olen ihminen, jolle on tärkeää, että elämä muodostuu myös muista jutuista. Rutiini löytyy varmasti nopeasti ilman treenejäkin. Pitää löytää uudestaan omat jutut. En epäile, etteikö ne löytyisi – en vain vielä tiedä, mitä ne on.”
Ujoa innostuneisuutta voi havaita, kun Kähkönen luettelee, mitä kaikkea uran jälkeen pystyy tekemään riskeeraamatta sen enempää.
”Haikeuden kanssa on mielessä ajatus, että pystyy panostamaan viimeiset vuodet kouluun, voi nähdä perhettä enemmän, on aikaa vain olla ja tehdä muuta urheilua. Vapaapäivänä en ole voinut esimerkiksi lähteä perheen kanssa lenkille kuin maksimissaan kävellen, koska on pitänyt palautua. Ja esimerkiksi laskettelu ei ole ollut suositeltavaa, ettei tule loukkaantumisia ennen kisakautta. Voi myös hakea kesätöitä, kun ei ole koko kesää treenejä.”
Monipuolisesti urheilusta kiinnostunut Kähkönen on myös väläytellyt ajatusta haastaa itseään kilpatasolla vielä jossain muussa lajissa.
”Vaikka voimistelu jäisi, pidän hyvin mahdollisena, että kokeilisin toista lajia, jossa kilpailla ja esiintyä – jopa ihan huipulla. Tykkään urheilijan elämästä ja kurinalaisuudesta sekä itsensä voittamisesta. Uusia opittavia asioita tulisi varmasti paljon jossain uudessa lajissa.”
Vaikka Kähkönen on vasta 19-vuotias, on hänelle kertynyt kokemusta ohjeistaa nuoria urheilijan alkuja.
”Huippu-urheilu on tosi siistiä, samoja tunteita ei saa mistään muusta. Anna kaikkesi silloin, kun on sen aika.”
Ehkä näemme vielä tulevaisuudessa Kähkösen antamassa kaikkensa jollain muulla areenalla.
