Herään aamulla 6.40 herätyskellon värinään. Nousen sängynlaidalle istumaan, silmät edelleen suljettuina. Avaan toisen silmän ja venyttelen itseni jalkeille. Tasapainoillen vaihdan vaatteita. Nappaan pyyhkeen ja hiivin vessaan. En haluaisi herättää Iidaa. Ovet narisevat ja vessanpönttökin tuntuu pitävän tarpeettoman kovaa ääntä. Pakkaan tavarat loppuun, kaivelen takin kaapista ja lähden matkaan.
Raimo-ope neuvoi minua käymään kotona, jos tuntuu liian raskaalta ja koti-ikävä painaa. Otin neuvosta vaarin ja varasin samana päivänä liput kotiin. Kiitos Raimolle kannustuksesta ja ymmärryksestä! Koti-ikävä on vaivannut jo jonkin aikaa, tällä viikolla se on ollut erityisen voimakasta.
Helsinki on herännyt uuteen aamuun. Ulkoilma tuntuu viileältä. Vedän vetoketjun kiinni ja piilotan käteni hihoihin. Kiire minulla ei ole, joten kävelen keskustaan, ah niin ihanan, Töölönlahden kautta. Aurinko pilkahtelee kerrostalojen välistä. Vesilinnut ovat aamu-uinnilla ja ihmiset aamulenkillä. Junaliikenne on jo varhain aamulla vilkasta.
Saavun linja-autoasemalla hyvissä ajoin. Haen ärrältä aamupalaksi kupin mustaa kahvia ja ruisleivän. Nyt maistuisi opiston puuro! Istun bussilaituria vastapäätä hörppimään kahvia. Ihmisiä vilisee ohitseni. Osalla tuntuu olevan kiire.
“Hyvää reissuu. Olin tänää 7.30 reippaana aamupalalla”, Iida laittaa minulle viestiä. Voi ei… Tiedän, että hän herännyt samaan aikaan kuin minä.
Bussimatka alkaa. Viereisellä penkkirivillä istuu lapsiperhe, muuten kyydissä on yksinmatkustajia. Bussi ajelee tutuiksi tulleiden paikkojen ohitse. Ennen nämä paikat olivat uusia ja “eksoottisia”, mutta nyt ne ovat minulle arkipäivää Helsingissä. Sumu alkaa lisääntyä, mitä kauemmaksi pääsemme keskustasta. Alkaa seitsemän tunnin rupeama bussinpenkillä.
Luen kirjaa. Välillä katselen tuhruisesta ikkunasta ulos. Maisema on edelleen sumuinen. Käännän katseeni takaisin kirjaan. Kattoluukusta pilkottaa auringonvaloa. Katsahdan taivaalle, joka on edelleen harmaiden pilvien peitossa. Aurinko yrittää tunkeutua sen lävitse. Sumu hälvenee. Nukahdan.
Havahdun hereille hieman ennen kuin saavun kotipuoleen. Tutut maisemat lämmittävät mieltäni. Hymyilen. Bussi kaartaa nelostieltä kylälle päin. Kohotan itseäni ja painan katossa olevaa stop-painiketta. Bussi pomppii kylätiellä lähemmäs pysäkkiä. Nousen ylös jo ennen bussin pysähtymistä ja suuntaan ovelle. Bussipysäkillä näen naapurini ja heitämme ylävitoset hymyillen. Kipitän kohti äitini autoa. Autossa kerron matkastani ja jo kuluneesta viikostani.
Saavumme kotiin. Isäni on juuri lähdössä katsastamaan autoa. Myös Topi-kissani on kotona ja kaappaan hänet heti syliin. En tiedä, muistaako hän minua heti, mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että olen taas kotona.