Suomessa on paljon pieniä kaupunkeja, joissa on useita pieniä urheiluseuroja. Tällaisissä kaupungeissa harvoin on pääsarjatason joukkuetta, tai edes divarijoukkuetta. Miksi Suomessa seurat eivät halua tehdä yhteistyötä, tai yhdistyä?

Ensimmäisenä nostaisin esiin asenteen. Osa suomalaisista on mukavuudenhaluisia ja muutoksen vastaisia ihmisiä. Tiedetään, että muutoksilla voitaisiin saada enemmän, mutta tyydytään siihen, mitä on.

Toinen asia on sisäänpäinsuuntautuneisuus. Meidän seura on paras, meillä on pitkät perinteet, meillä on hienoin logo, ja meidän juniorituotanto on parasta. Suomessa jos kaksi seuraa yhdistyy, kiistellään logosta, nimestä ja siitä, kenen stadionilla pelataan. Jokainen haluaa pitää kiinni omista jutuistaan.

Hyvä esimerkki nimiongelmasta on EräViikingit. Erä ja SSV tekivät rohkean (ja täysin oikean) valinnan yhdistämällä kaksi Helsingin perinteikästä salibandyseuraa. Nimestä voi kuitenkin huomata sen perimmäisen ongelman. Perinteistä ei osata luopua.

Eikä se ole täysin väärä asia. Perinteitä täytyy kunnioittaa. Esimerkiksi Jokerit tuntui unohtavan perinteensä kokonaan. Herää vain kysymys, miksi tämänlaisissa tilanteissa ei voida perustaa kokonaan uutta seuraa. Uuden seuran alle edustusjoukkue ja esimerkiksi kilpailulliset juniorijoukkueet. Vanhojen seurojen nimen alla toiminta voi jatkua edelleen farmijoukkueiden muodossa. Näissä seuroissa voisivat pelata myös juniorit, joille tärkeintä on harrastus eikä kilpaurheilu.

Otan esimerkiksi Etelä-Karjalan ja jalkapallon. Lappeenrannassa ja Imatralla pelaa kaksi joukkuetta kakkosessa ja kolme joukkuetta kolmosessa. Kakkosen joukkueet olivat molemmat sarjan keskikastissa. Kolmosen joukkueet olivat sarjan viimeinen, toiseksi viimeinen sekä neljänneksi viimeinen. Yhdelläkään näistä seuroista ei ole mahdollisuuksia pärjätä omassa sarjassaan, tai nousta sarjaporrasta ylemmäs.

Suomalaisissa seuroissa tiedetään ja ymmärretään tilanne. Olemme kuitenkin suomalaisia, ja tyydymme tähän.

Teksti: Santeri Tynkkynen

Kuva: Ella Kajaste