Kun läheinen muuttaa toiselle paikkakunnalle tai jopa uuteen maahan, kasvaa ikävä etäisyyden mukana. Välimatka voi kuitenkin myös lähentää perhettä, kun kuulumisia tulee kyseltyä uudella tavalla.

Tämä on siskoni, puolitoista vuotta itseäni nuorempi tyttö, jonka kanssa olen kasvanut Muumeja katsellen, hiekkalaatikolla leikkien, metsässä kirmaten, ovia paiskoen ja salaisuuksia jakaen. Kun hän ilmoitti muuttavansa Israeliin aloittamaan elämän juutalaisen poikaystävänsä kanssa, mielessäni alkoi muotoutua tunteiden kirjo, jota en ollut osannut odottaa. Podin huonoa omaatuntoa siitä, miten usein olin jättänyt soittamatta siskolleni ja sen sijaan nyhjännyt sohvalla katsomassa televisiota. Harmittelin sitä, etten useammin vanhemmillani vieraillessani koputtanut siihen oveen, jossa luki “Prinsessan huone” ja kysynyt siskoltani, mitä hänelle kuuluu. Myös isosiskon suojelunhalu kasvoi päivä päivältä, kun pohdin sitä miten en olisi paikalla, jos siskolleni sattuisi jotain. Kaiken tämän päällä velloi syyllisyys siitä, etten osannut unohtaa näitä tunteita ja vain olla onnellinen siskoni puolesta, joka kuitenkin oli löytänyt rinnalleen rakastavan miehen, jonka kanssa rakentaa oma elämä.

Kun lopulta saapui päivä, jolloin sisko oli saatettava lentokentälle, oman elämänsä porteille, ei tunteita saanut kukaan enää pidettyä kurissa. Äitimme sinnitteli siihen asti, että tytär oli kerinnyt turvatarkastuksen läpi ja näkökentän ulkopuolelle, ennen kuin pato murtui ja kyyneleet valuivat poskille.

Sisko pääsi turvallisesti Israeliin, ja isosiskon huolikin alkaa vähitellen helpottaa. Toivottavasti läksiäislahjaksi annettu Pikku Myy – heijastin muistuttaa pikkusiskoa mahdollisen pimeyden hetkellä siitä, että valoa on maailmassa ja apua saa pyytää.

Kuvat ja teksti:

Laura Nissinen

Lauran kuva: Milja Putkonen