Vaikka olisi paljon ystäviä, läheisiä ja kaveri joka aktiviteettiin, lapsuuden kokemukset kiusaamisesta ja yksinäisyydestä vaikuttavat koko loppuelämään.
Teksti: Selma Savolainen, Kuva: Leevi Snellman
Kolumnin kirjoittaja kuvattuna Helsingissä. Kuva: Leevi Snellman
Muistan kertoneeni yhdeksännen luokan viimeisinä koulupäivinä kavereilleni, kuinka tiedän, että lukiossa en tule saamaan yhtään ystävää. Ja kuinka se ei haittaa minua, sillä menen sinne opiskelemaan ja keskityn vain siihen.
Pelkäsin koko peruskoulun jatkuneen kiusaamisen uusiutumista, joten ajatus sosiaalisesta eristäytymisestä tuntui rauhoittavalta. Kolme vuotta myöhemmin muistan, kun makasin Jyväskylän Satamassa piknikhuovalla nauttien toukokuun auringosta. Suljin silmäni ja kuuntelin ympäröiviä ääniä. Vähintään kolme eri keskustelua sekoittui rauhoittavaan kakofoniaan. Äänistä tunnistin kaikki rakkaimmat ystäväni ja muistin miettiväni, kuinka onnellinen olen.
Koulutus.fi:n mukaan huijarisyndroomassa ajatukset vääristyvät niin vakavasti, että usko omiin kykyihin heikkenee ja suorituskyky kärsii. Huijarisyndrooma ei herkästi näy ulkopuolelle, vaikka siitä kärsivä uupuu pyrkiessään täydellisyyteen.
Tunnistan saman ilmiön suhteissa ihmisiin ja omaan identiteettiin. Toimistotyössä uskottelee itselleen, ettei ole yhtä hyvä kuin muut ja täten ennakoivana toimenpiteenä ei edes yritä hakea niin sanottuihin “parempiin tehtäviin”. Ajatukset kuten, “en ole tarpeeksi hyvä ystävä”, “en ole tarpeeksi kiinnostava” tai “kaverini vain teeskentelevät pitävänsä minusta” toistuivat päässäni.
Joku voisi väittää, että kyse on vain huomionhakuisesta itsesäälistä, mutta uskon, että se on enemmänkin seuraus kuin syy. Kun ihminen ajautuu niin vaikeaan mielentilaan, päässä pyörii vähemmän kauniita ajatuksia – halusi tai ei. Kuitenkaan pääkopan pimennosta ei nousta pois itsesäälillä tai syyttelemällä muita. On opittava elämään niiden kanssa.
Hetkinä, joina havahtuu omien ajatustensa myrkylliseen epävarmuuteen, ovat samaan aikaan todella noloja, sekä itsesääliä ja inhoa syntetisoivia. Siinä ajattelee, jos puhuisin ääneen, kuinka surkeaksi koen itseni, tai jos puhuisin jostain muusta ihmisestä tällä tavalla, olisin kiusaaja.
Vanha toteamus, että kiusatusta tulee kiusaaja, on totta. En pura pahaa oloani muihin, vaan se syöpyi niin syvälle, että itseni kiusaajana uskon omaan huonouteeni. Liikaa maalailematta piruja seinille, voin sanoa, että ajatuksieni koko totuus on laaja, eikä kuvaamani synkkyys vallitse jokaisessa hetkessäni. On kuitenkin tärkeää tunnistaa näiden ajatuksien itsenäinen paikka psyykessäni. Vaikka niitä vastaan taistellaan, eivät ne ole vihollisiani.
Jälleen olen uuden edessä. Paikassa, josta voisin juosta pakoon. Tiedän, että nämä ajatukset tulevat seuraamaan ja toistumaan hautaan asti. Ne tulevat seuraamaan meitä kaikkia. Ratkaisut eivät ole itseapua käsittelevissä kirjoissa, eivätkä ne ole täydessä luovuttamisessa. En myöskään jumaloisi itseäni, enkä nostaisi itsevarmuuttani väheksymällä muita.
Sinulla on epävarmuuksia. Fröbelin palikoiden sanoitusten mukaisesti: sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, eikä sitä voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
