Aloitetaan heti viikon alkamisen kunniaksi uusi juttusarja, joka käsittelee kymmenen parasta joukkuetta, jotka ikinä luistelivat NHL-jäillä. Kriteerejä valinnoissa oli vain yksi: joukkueen piti voittaa Stanley Cup-mestaruus tarkasteltavalla kaudella. Ensimmäisessä osassa paljastamme sijat 10. ja 9.
10. Kauden 2014-15 Chicago Blackhawks
2010-luvun alun Chicago Blackhawks oli lähes pysäyttämätön. Joukkue oli juhlinut mestaruuksia jo vuosina 2010 ja 2013. Kolme mestaruutta kuuden vuoden jaksolla ei pitänyt olla mahdollista NHL:ssä, jossa oli vajaa vuosikymmen sitten otettu käyttöön palkkakatto. “Windy Cityssä” tämä ei kuitenkaan ollut mikään este.
Vielä 2000-luvun alussa intiaanipaidat kyntivät sarjataulukon pohjamudissa. Tästä johtuen he pääsivät useana vuotena varaamaan pelaajia ensimmäisten joukossa. Muunmuassa supertähdet Jonathan Toews ja Patrick Kane olivat kärkivarauksia: Toews napattiin vuoden 2006 varaustilaisuuden kolmantena pelaajana, Kane puolestaan vuotta myöhemmin ensimmäisenä. Varausmenestys oli kuitenkin alkanut jo muutamia vuosia aiemmin, kun Blackhawks valitsi vuonna 2002 tulevan Norris Memorial Trophy-voittaja Duncan Keithin ja 2003 muunmuassa Vancouverin olympialaisista kultaa huuhtoneen puolustaja Brent Seabrookin.
Myös vapaiden pelaajien hankinnoissa oli onnistuttu. Esimerkkinä tästä tuleva Hall of Fame-peluri Marian Hossa allekirjoitti vuonna 2009 Chicagon kanssa peräti 12 vuotisen sopimuksen. Myös veteraanisentteri Brad Richards oli halpa poiminta vuoden 2014 sadosta.
Kauden aikana chicagolaiset saivat myös kaksi suru-uutista. Ensin vuoden 2014 joulukuussa joukkueen pitkäaikainen huoltaja Clint Reif teki itsemurhan, eikä aikaa ehtinyt kulua paljoa, kun Blackhawksissa kaudella 2011-12 pelannut pakki Steve Montador kuoli CTE-tautiin.
Nämä surulliset tapahtumat eivät kuitenkaan lannistaneet joukkuetta. Vuoden 2015 helmikuussa Blackhawks hankki aimo annoksen kokemusta pukukoppiin, kun he hankkivat suomalaispuolustaja Kimmo Timosen Philadelphia Flyersista. Timonen oli kärsinyt edellisenä kesänä veritulpista, eikä hänen paluunsa kaukaloihin ollut itsestäänselvyys. Hän kuitenkin halusi viimeisen kruunun uralleen.
Runkosarja päättyi Chicagossa todella hyvään 48 voiton saldoon, ja he pääsivät pudotuspeleihin. Kapteeni Jonathan Toews johdatti joukkojaan 66 tehopisteellä. Ensimmäisellä kierroksella vastaan asettui Nashville Predators. Tennesseeläiset eivät kuitenkaan tuottaneet ongelmia ja Blackhawks voitti ottelusarjan kuudennessa kohtaamisessa. Toisella kierroksella oli Minnesota Wildin vuoro jäädä mestaruusjunan alle, kun intiaanipaidat tiputtivat heidät suoraan neljässä ottelussa.
Konferenssifinaaleissa vastaan luisteli runkosarjan kolmanneksi sijoittunut Anaheim Ducks. Ankkalauma oli huomattavasti sitkeämpi vastus kuin kaksi edellistä. Yhtään helpommaksi ottelusarjaa ei tehnyt Anaheimin kotietu paremmin sujuneen runkosarjan takia. Blackhawks kuitenkin onnistui pääsemään Stanley Cup-finaaliin, kun kalifornialaiset kaatuivat ratkaisevassa seitsemännessä ottelussa kotonaan lukemin 3-5.
Finaaleissa Chicago kohtasi kovassa nousujohteessa olleen Tampa Bay Lightningin. Chicagon edellisen Stanley Cupin aikaan, vuonna 2013, salamapaidat sijoittuivat runkosarjan kolmanneksi viimeisiksi. Finaalisarja tarjosikin viihdyttävää kiekkoa molempien joukkueiden faneille.
Tampa Bay teki jättiyllätyksen voittamalla sarjan toisen ja kolmannen pelin, joista jälkimmäinen oli vierasvoitto. Tästä kuitenkin alkoi hirmuinen Chicagon rynnistys, eivätkä he enää hävinneet. Ratkaiseva kuudes finaaliottelu pelattiin loppuunmyydyssä United Centerissä, jossa Blackhawksin kannattajat pääsivät todistamaan ensimmäistä Chicagossa nostettua kannua sitten vuoden 1938. Duncan Keith teki mestaruuden ratkaisseen osuman ja hänet valittiin myös pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi.
Monen suomalaisen urheilukannattajan verkkokalvoille on ikuisesti piirtynyt kuva tuolloin 40-vuotiaasta Kimmo Timosesta. Ensimmäisenä Stanley Cupia ilmaan nostellut kapteeni Jonathan Toews antoi heti toisena kannun juuri uransa huipentaneelle suomalaislegendalle. Kenties vielä suurempaa kunniaa hän sai, kun joukkue vieraili voiton jälkeen perinteisesti Valkoisessa talossa. Tällöin Yhdysvaltain silloinen presidentti Barack Obama mainitsi Timosen juhlavassa puheessaan. Se on kunnia, jota moni ihminen ei koskaan pääse kokemaan.
9. Kauden 1973-74 Philadelphia Flyers
1970-luvun pelätyin NHL-joukkue oli kiistatta lempinimen “Broad Street Bullies” saanut Philadelphia Flyers. Joukkoja johdatti tuolloin yksi oman aikansa parhaista kiekkoilijoista, legendaarinen Bobby Clarke.
Joukkue oli myös lempinimensä ansainnut: peräti seitsemän oranssipaitaa kellotti runkosarjassa yli 100 jäähyminuuttia. Heistä eniten rangaistusaitiossa aikaa vietti tappelija Dave Schultz, joka jäähyili täysin käsittämättömät 348 minuuttia. Seuraavalle kaudella Schultz tekikin yhä voimassa olevan jäähyennätyksen, 472 minuuttia, joka vastaa lähes kahdeksaa täyttä ottelua.
Flyersista löytyi kuitenkin myös taitoa, kovimpina niminä jo aiemmin mainittu Clarke ja hänen tutkaparinsa, jo edesmennyt Rick MacLeish. Maalivahtina joukkueella oli Bernie Parent, joka teki kaudella NHL:n ennätyksen voittamalla peräti 47 ottelua. Ennätys kesti yli 30 vuotta, kunnes Martin Brodeur onnistui sen rikkomaan ja Braden Holtby häntä myöhemmin tasoittamaan.
Runkosarja sujui pennsylvanialaisilta erinomaisesti, heidän sijoittuessa runkosarjan toiselle paikalle. Kapteeni Clarke oli joukkueen paras pistemies ja sijoittui myös koko NHL:n tilastossa viidenneksi. Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella joukkue pudotti Atlanta Flamesin suoraan neljässä ottelussa ja suuntasi konferenssifinaaleihin.
Semifinaalivaiheessa vastaan luisteli New York Rangers tähtipuolustajansa Brad Parkin johdolla. Rangers nostikin riman aivan uudelle tasolle ja Flyers joutui raatamaan täydet seitsemän ottelua kaataakseen heidät. Tämä kuitenkin onnistui niukalla 4-3 kotivoitolla, jonka Gary Dornhoefer ratkaisi.
Stanley Cupin finaalissa Flyers kohtasi suursuosikki Boston Bruinsin. Bruinsin riveissä pelasivat kaikkien aikojen parhaana puolustajana pidetty Bobby Orr ja sentterilegenda Phil Esposito, jotka johdattivat Bruinsin runkosarjavoittoon. Flyers onnistui kuin onnistuikin kaappaamaan seurahistoriansa ensimmäisen mestaruuden, kun “Big Bad Bruins” kaatui kuudennessa finaaliottelussa lukemin 1-0. Mestaruuden ratkaisi hyökkääjä Rick MacLeish ja Bernie Parent palkittiin pudotuspelien arvokkaimpana pelaajana.
Tässä ensimmäinen osuus tulevan yhdeksän päivän aikana julkaistavasta juttusarjasta. Jatkoa seuraa ylihuomenna 9.12, kun ruodimme sijat 7-8.
Teksti: Valtteri Lähtinen
Kansikuva: Eero-Aleksi Manttari
