Maailman parhaan jalkapalloilijan valinta on käsillä. Monista ehdokkaista on seulottu kolme finalistia. Yllätyksiltä vältyttiin ja kolmen finalistin joukossa ovat Christiano Ronaldo ja Lionel Messi. Statistina näiden kahden lisäksi kultaisen pallon jakamisjuhlaan osallistuu joku nobody Brasiliasta.  Voittajasta ei varmasti ole sen kummempaa epäselvyyttä, kuin että onko voittaja Messi vai Ronaldo.

Onko tämä oikein? Joka vuosi Fifan kultaisen pallon voittaa maailman näyttävin pelaaja, ei absoluuttisesti paras pelaaja. Kaikki tietävät kuinka hyvä Messi on ratkaisemaan pelit tarvittaessa vaikka yksin ja  kuinka Ronaldo on erinomainen lähes jokaisella hyökkäyspelin osa-alueella. Silti on absurdia, että viimeiset seitsemän vuotta putkeen voittaja on ollut joko Chrisse tai Leo.

Mitä todennäköisimmin voittajaa valitessa kriteerinä on, että maailman parhaan pelaajan joukkueen on voitettava jotain. Joka vuosi tuntuu myös, että voittajan on oltava eniten maaleja tehnyt pelaaja. Myös eniten klikkauksia Youtubessa varmasti auttaa. Maailman parhaan pelaajan valintakriteerit voisivat olla muuttuvia.

Nykyiset kriteerit tukevat jälleen Messin voittoa. Miksei kukaan Argentiinalaisen joukkuekavereista voisi voittaa? Neymar on toki yksi finalisteista, mutta kukkakeppi on alkanut vakuuttaa peliesityksillään vasta tällä kaudella.  Hänen voittoonsa ei kovin laajasti uskota.

Barcelonassa pelaa monta muutakin äärimmäisen hyvää yksilöä. Keskikentän pohjalta löytyy pelaaja, jota ilman Barca tuskin dominoisi pelejä nähdyllä tavalla. Sergio Busguets nitoo Blaugranan keskikentän yhteen ja tekee siitä tasapainoisen varmoilla syötöillään. Lisäksi on  Andres Iniesta. Hän ei maaleilla mässäile, mutta herran pallokosketuksesta voisi kirjoittaa kirjan.

Tällä hetkellä maailmassa on kaksi kaikkien aikojen pelaajaa. Tämä tekee Ballon d`or-raadin tehtävän helpoksi.  Kun nämä kaksi taituria suorituu kaudesta omalla tasollaan, ei heitä voi sivuuttaa. Jalkapalloromantikoiden on vain odotettava muutama vuosi heidän eläköitymistään. Vasta silloin maailman paras voi olla joku muu.

Teksti: Mikko Kärkäs